Muutama musavideo

Olen tässä musiikkihistorian tenttiin valmistautuessa tsekkaillut erilaisia musiikkivideoita Youtubesta. Ei näillä tentin kanssa ole mitään tekemistä, mutta kuka sitä aktiivisesti mitään pakollista jaksaisikaan lukea.

Voice-TV:ltä tulevat musavideot ovat poikkeuksetta kolmen minuutin bikini- ja tissimainoksia. Tässä muutama vähän erilainen klassikko vuosien varrelta.

The Beatles - Help

Yksinkertainen on kaunista, nyt ja aina. Tässä videossa on herttaisen kotikutoinen fiilis, ja nimenomaan hyvällä tavalla. Erityismaininta Ringolle, joka joutuu tosissaan tekemään töitä että saa päänsä näkyviin.

David Lee Roth - Goin' Crazy

Yhdysvalloissa 80-luvun alussa levy-yhtiöpomot haistoivat kaksi nousevaa trendiä; Music televisionin ja glam rockin. Laskettuaan yhteen 1 + 1, he pukivat Davidille hevosen hännän, friikkailivat erilaisten spandex-kuosien kanssa ja kehittivät "hauskan" läskipuvun.

Sanat eivät riitä kertomaan, tämä on jokaisen pakko nähdä itse. Huomatkaa myös täysin sisällötön sävellys.

Michael Jackson - Thriller

Thriller lienee Jackon videoista se kaikkein legendaarisin. Biisi on sovitettu täysin uusiksi videon ehdoilla. Lopputuloksena on pätkä, josta ei tiedä katsooko lyhytelokuvaa vai musiikkivideota.

Minulla ainakin menee kylmät väreet selkää pitkin videota katsellessa. Pure fucking genius. Harmi, että keltaisen lehdistön agitoimat skandaalit ovat saaneet jengin unohtamaan, kuinka loistavasta artistista oikeasti on kyse.

Immortal - Call of the Wintermoon

Omassa lajissaan legendaarinen ja täysin ylittämätön video. Jätkät ottavat metsään mukaan kameran, sytytysnestettä ja paikallisesta Naamiaispalvelusta haetun noitahatun. Innostuksessa ja fiiliksessään täysin omaa luokkaansa. Tällaista ei pysty tekemään perässä, vaikka yrittäisikin.

Seamus - A Million ways to fuck up

Vedetään vielä lopuksi hieman kotiinpäin. Helsinkiläisen Seamuksen uusi video ei ihan satasella juhli taiteellisilla arvoillaan, mutta biisi kyllä palauttaa uskoa suomalaiseen pop-musiikkiin. Videokin on kyllä huomattavasti keskivertomusafilkkaa mielenkiintoisempi.

Mitä enemmän kuuntelen tätä biisiä, sitä enemmän ihmettelen miksi pidän tästä niin älyttömästi. Ei auta vinkua, tämä vaan toimii niin pirun hyvin. Toivoa sopii, ettei helmikuussa 2009 ilmestyvä albumi osoittaudu täydelliseksi limboksi.

En tiedä onko tässä postauksessa sentinkään vertaa iloa kenellekään, mutta saanpahan ajatukset tentistä pois hetkeksi. Tosin videot voi liittää tentin aiheeseen mielenkiintoisella knoppitiedolla; Suomessa alettiin vasta 2000-luvun puolella maksaa musiikkivideoiden esittämisestä tekijänoikeuskorvauksia myös musiikin tekijöille. Hämmentävää.

Muurin mahti

Hyvinkää on rautatiekaupunki, josta lähdetään junalla, johon tullaan junalla tai josta mennään junalla ohi. Kaupunkia vaivaa identiteetin puute. Yleensä keskustellessa ulkopaikkakuntalaisten kanssa käy ilmi, että he eivät tunne millään lailla tätä maamme 19. suurinta paikkakuntaa. Junan
ikkunasta Hyvinkää näyttäytyy harmaana ja ikävänä. Ainoastaan kaunis Ahjontalo näyttäytyy ohikiitäville reissaajille.

Karkein esimerkki tästä ankeudesta on Sillankorvankadun ja aseman vitosraiteen väliin jäävä betonivalli. Joka aamu sadat junaa odottavat matkaajat tuijottavat tätä brutaalia, harmaata muuria. Myös pikajunissa istuvat reissaajat näkevät tämän ilottomuuden ihmeen kolistellessaan kohti uusia seikkailuja. Mainostajathan ovat jo tajunneet muurin mahdin. Seinämän ainoat väriläiskät ovatkin kolme suurta, kaupallisiin tarkoituksiin valjastettua plakaattia, joissa autofirmat yrittävät houkutella kulkijoita pois raiteilta, takaisin maanteille.

Ongelman ratkaisu tuntuu itsestään selvältä: seinämän maalaaminen toisi rutkasti lisää väriä ja näyttävyyttä pitäjällemme. Maalaustehtävän voisi antaa hyvinkääläisille taiteilijoille tai taidekoulun opiskelijoille. Näin kustannukset eivät kasvaisi kohtuuttomiksi ja samalla tuettaisiin
paikallista tekemistä ja osaamista.

Maalausten aiheista voisi järjestää vaikka kilpailun, jossa voittava ryhmä pääsisi toteuttamaan oman visionsa kansalaisten riemuksi. Se olisi lähidemokratiaa parhaillaan, kun kaupunkilaiset saisivat itse äänestää kaupunkinsa somistamisesta. Toisaalta muuri on niin pitkä, että siihen voisi
maalata useammankin kuin yhden teoksen.

Entisessä opiskelupaikassani, Hyvinkään Yhteiskoulussa oli tapana maalata ruokasalin seinään uusia teoksia joka vuosi. Ajatuksena oli, että jokainen opiskelijapolvi saisi jättää oman kädenjälkensä tuohon arvostettuun oppilaitokseen. Idea oli hyvä, ja se piristi ahdasta ja meluisaa ruokailutilaa. Tätä samaa ajatusta voisi soveltaa myös Sillankorvankadun valliin. Muuriin voisi maalata uudet kuviot vaikka kerran vuodessa. Tästä voisi tulla mukava paikallinen perinne, eikä kukaan pääsisi kyllästymään samoihin kuvioihin asemalla seistessään.

Jokaisen kaupungin identiteetin kannalta paikallinen, asukaslähtöinen kulttuuri on ensiarvoisen tärkeää. Tämän kulttuurin pitää näkyä ja kuulua katukuvassa, eikä sitä saa kahlita tai rajoittaa, koska juuri se erottaa kaupungit kuolleista nukkumalähiöistä. Haluammeko että Hyvinkää on
tulevaisuudessakin "harmaa taajama, josta kuljen junalla ohi," kun sillä olisi mahdollisuus olla "värikäs kaupunki josta kuljen junalla ohi, mutta jossa voisin mielelläni piipahtaa?"

Paganini, Perkeleen lapsi

Olipa kerran 1800-luku ja Romantiikan aikakausi. Ihmiselo oli kovasti mullistunut sitten keskiajan pimeiden päivien. Valistuksen ajan jurnutuksesta siirryttiin enemmän fiilistelyosastolle. Samalla myös ihmisten arvomaailma koki myllerryksen. Alettiin palvoa yksilöä ja tämän erityislaatuisuutta ja jumalallisia kykyjä.

Sattuipa tuolloin syntymään mies nimeltä Niccolò Paganini, joka tulisi mullistamaan koko maailman virtuoosisella viulunsoittotaidollaan. Hän nimittäin osasi vinguttaa viulua aivan perkeleen nopeasti, vähän samoin kuin Adam Jarvis osaa polkea tuplapedaaleita ihan kyrpänä.

Pikku hiljaa Paganin maine alkoi levitä pitkin maailmaa. Seurasi mittava Euroopankiertue, valtaa, kunniaa, syfilis ja kuolema.

Kaikkia kahta lukijaa tietysti kiinnostaa mihin tämä ontuva tarina johtaa. Noh, sehän johtaa marraskuun kolmanteen päivään 2008, jolloin meikäläinen taas kerran sekoili pitkin youtubea. Minua ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä kuinka pullollaan maailma on teknisesti jumalallisen hyviä kitaristeja, pianisteja, rumpaleita etc. Virtuoosisia muusikoita on ilmeisesti ääretön määrä! Se on sinänsä hienoa, mutta valitettavasti hyviä biisintekijöitä on kuitenkin maailmassa vain kourallinen.

Kun kuuntelee nykyajan kovimpia hevibändejä, ei voi olla ihmettelemättä, mitä biisinkirjoitustaidolle on tapahtunut. Kaikki muusikot tiluttavat niin perkeleesti, ja varmasti on akordit ja arpeggiot millisekunnilleen kohdillansa, mutta jotain valitettavasti puuttuu. Samalla kun sormet liikkuvat otelaudalla vikkelämmin ja perhekin on päässyt muuttamaan kahdensadan neliön kartanoon, musiikista tuntuu häviävän tunne, voima ja sisäinen palo.

Teknisellä taituruudella pääsee vain niin pitkälle; Dream theaterin Master of puppets -coverkeikka menee teknisesti täydellisemmin kuin Metallicalla on soitto ikinä mennyt, mutta jostain kumman syystä Metallican versiointia jaksa edelleen kuunnella, siinä missä DT on riipivää kidutusta.

Tottahan minä arvostan teknisesti taitavia muusikoita, ei siitä ole kyse. Joku Misery Index tai Rotten Sound viihtyvät kohtalaisen usein levylautasellani. Tuntuu vain siltä, että jengin runkkaillessa makuuhuoneissaan itse pääasia unohtuu pelottavan herkästi.

Vertailevaa tutkimusta voi toki suorittaa itsekin: Daniel Rodriquez vai rumpujen paganini?