maanantai 3. marraskuuta 2008

Paganini, Perkeleen lapsi

Olipa kerran 1800-luku ja Romantiikan aikakausi. Ihmiselo oli kovasti mullistunut sitten keskiajan pimeiden päivien. Valistuksen ajan jurnutuksesta siirryttiin enemmän fiilistelyosastolle. Samalla myös ihmisten arvomaailma koki myllerryksen. Alettiin palvoa yksilöä ja tämän erityislaatuisuutta ja jumalallisia kykyjä.

Sattuipa tuolloin syntymään mies nimeltä Niccolò Paganini, joka tulisi mullistamaan koko maailman virtuoosisella viulunsoittotaidollaan. Hän nimittäin osasi vinguttaa viulua aivan perkeleen nopeasti, vähän samoin kuin Adam Jarvis osaa polkea tuplapedaaleita ihan kyrpänä.

Pikku hiljaa Paganin maine alkoi levitä pitkin maailmaa. Seurasi mittava Euroopankiertue, valtaa, kunniaa, syfilis ja kuolema.

Kaikkia kahta lukijaa tietysti kiinnostaa mihin tämä ontuva tarina johtaa. Noh, sehän johtaa marraskuun kolmanteen päivään 2008, jolloin meikäläinen taas kerran sekoili pitkin youtubea. Minua ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä kuinka pullollaan maailma on teknisesti jumalallisen hyviä kitaristeja, pianisteja, rumpaleita etc. Virtuoosisia muusikoita on ilmeisesti ääretön määrä! Se on sinänsä hienoa, mutta valitettavasti hyviä biisintekijöitä on kuitenkin maailmassa vain kourallinen.

Kun kuuntelee nykyajan kovimpia hevibändejä, ei voi olla ihmettelemättä, mitä biisinkirjoitustaidolle on tapahtunut. Kaikki muusikot tiluttavat niin perkeleesti, ja varmasti on akordit ja arpeggiot millisekunnilleen kohdillansa, mutta jotain valitettavasti puuttuu. Samalla kun sormet liikkuvat otelaudalla vikkelämmin ja perhekin on päässyt muuttamaan kahdensadan neliön kartanoon, musiikista tuntuu häviävän tunne, voima ja sisäinen palo.

Teknisellä taituruudella pääsee vain niin pitkälle; Dream theaterin Master of puppets -coverkeikka menee teknisesti täydellisemmin kuin Metallicalla on soitto ikinä mennyt, mutta jostain kumman syystä Metallican versiointia jaksa edelleen kuunnella, siinä missä DT on riipivää kidutusta.

Tottahan minä arvostan teknisesti taitavia muusikoita, ei siitä ole kyse. Joku Misery Index tai Rotten Sound viihtyvät kohtalaisen usein levylautasellani. Tuntuu vain siltä, että jengin runkkaillessa makuuhuoneissaan itse pääasia unohtuu pelottavan herkästi.

Vertailevaa tutkimusta voi toki suorittaa itsekin: Daniel Rodriquez vai rumpujen paganini?

3 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Vähän vinkumiseksi ovat menneet nämä blogailut. Seuraavaksi kerraksi jotain iloista ja ihanaa!

Anna kirjoitti...

Ennen oli kaikki paremmin - niin oli, mutta eilisen ihailun sijaan voisi vaikka keskittyä nykyisen kusilaarin parantamiseen, tai yrityksiin siitä. Vai? En mä tiedä mistään mitään, muuta kun että savessahan tässä ollaan, oikeassa olet. Ennen oli kaikki paremmin varmaan suurimmaksi osin siksi, että me ei koskaan nähty sitä.

Juho kirjoitti...

Totta töräjät. 70-luvusta on helppo diggailla, koska kaikki scheibe on suodattunut pois. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että joskus voisi nauttiakin taiteesta potenssilääkkeiden napsimisen sijaan.

Kai tässä joku on asialle jotain yrittänytkin tehdä. Ilmeisesti menestys ei vielä ole ollut valtaisaa, mutta odotetaan uusimpia tuloksia.