Puolitehoelämä

Saakeli, että aika kuluu nopeasti! Viime viikot ovat sujahtaneet ohi sekunnissa. Ollaan järkätty punk-keikkaa Zoomiin, heitetty muutamat Tallahazzie-keikat, duunattu Diskreetin demo, harjoiteltu Tiernapoika-setti ja kierretty Hyvinkäätä... Samalla on epätoivoisesti yritetty käydä koulussa ja järjestellä tulevan elokuvaspektaakkelin kuvauksia. Pekka on ollut toinen jalka haudassa, toinen Willanäyttämöllä Päivölän riennoissa ja toinen kaikissa muissa projekteissa. Ei ihme, että ei olla hirveästi ehditty blogailemaan.

Tämän illan aihe onkin sitten ihan hyödytön puffi. Oon nimittäin kohtalaisen innoissani, että Vuohen kustannussavotta jatkuu taas. Tässä pientä roskapostia pimenevien iltojen ratoksi:

Parahultaisiksi joulumorkkista lievittämään saapuu kasa Anna Brotkinin elämään kyllästyneitä runoja. Puolitehoelämä lyö vasemmalla ja lohduttaa oikealla. Vaivaisella kymäläisellä kirja hyllyyn Koraanin ja Pahkasian väliin, kunhan vain saadaan se joskus painosta ulos.

sä et koskaan soita kun mä ootan et koskaan tuu kun mä pyydän et koskaan tee mitä mä sanon et koskaan sano mitä mä haluun et koskaan kysy mitä mulle kuuluu et koskaan mee minne mä näytän sä et koskaan tuo mulle kahvia etkä sä koskaan laita mulle ruokaa sä et koskaan soita mulle levyjä tai sano että mä oon kaunis ihana nainen joka saa sun sydämen sekaisin ja jonka kanssa sä haluut olla niin kauan että galaksit repee ja taivaat putoo ja sfäärit aukee ja maailmat halkee ja tähdet tanssii etkä sä koskaan tuu mun viereen kun mä tarviin etkä sä muutenkaan koskaan sano mulle yhtään mitään kivaa.

Muutama musavideo

Olen tässä musiikkihistorian tenttiin valmistautuessa tsekkaillut erilaisia musiikkivideoita Youtubesta. Ei näillä tentin kanssa ole mitään tekemistä, mutta kuka sitä aktiivisesti mitään pakollista jaksaisikaan lukea.

Voice-TV:ltä tulevat musavideot ovat poikkeuksetta kolmen minuutin bikini- ja tissimainoksia. Tässä muutama vähän erilainen klassikko vuosien varrelta.

The Beatles - Help

Yksinkertainen on kaunista, nyt ja aina. Tässä videossa on herttaisen kotikutoinen fiilis, ja nimenomaan hyvällä tavalla. Erityismaininta Ringolle, joka joutuu tosissaan tekemään töitä että saa päänsä näkyviin.

David Lee Roth - Goin' Crazy

Yhdysvalloissa 80-luvun alussa levy-yhtiöpomot haistoivat kaksi nousevaa trendiä; Music televisionin ja glam rockin. Laskettuaan yhteen 1 + 1, he pukivat Davidille hevosen hännän, friikkailivat erilaisten spandex-kuosien kanssa ja kehittivät "hauskan" läskipuvun.

Sanat eivät riitä kertomaan, tämä on jokaisen pakko nähdä itse. Huomatkaa myös täysin sisällötön sävellys.

Michael Jackson - Thriller

Thriller lienee Jackon videoista se kaikkein legendaarisin. Biisi on sovitettu täysin uusiksi videon ehdoilla. Lopputuloksena on pätkä, josta ei tiedä katsooko lyhytelokuvaa vai musiikkivideota.

Minulla ainakin menee kylmät väreet selkää pitkin videota katsellessa. Pure fucking genius. Harmi, että keltaisen lehdistön agitoimat skandaalit ovat saaneet jengin unohtamaan, kuinka loistavasta artistista oikeasti on kyse.

Immortal - Call of the Wintermoon

Omassa lajissaan legendaarinen ja täysin ylittämätön video. Jätkät ottavat metsään mukaan kameran, sytytysnestettä ja paikallisesta Naamiaispalvelusta haetun noitahatun. Innostuksessa ja fiiliksessään täysin omaa luokkaansa. Tällaista ei pysty tekemään perässä, vaikka yrittäisikin.

Seamus - A Million ways to fuck up

Vedetään vielä lopuksi hieman kotiinpäin. Helsinkiläisen Seamuksen uusi video ei ihan satasella juhli taiteellisilla arvoillaan, mutta biisi kyllä palauttaa uskoa suomalaiseen pop-musiikkiin. Videokin on kyllä huomattavasti keskivertomusafilkkaa mielenkiintoisempi.

Mitä enemmän kuuntelen tätä biisiä, sitä enemmän ihmettelen miksi pidän tästä niin älyttömästi. Ei auta vinkua, tämä vaan toimii niin pirun hyvin. Toivoa sopii, ettei helmikuussa 2009 ilmestyvä albumi osoittaudu täydelliseksi limboksi.

En tiedä onko tässä postauksessa sentinkään vertaa iloa kenellekään, mutta saanpahan ajatukset tentistä pois hetkeksi. Tosin videot voi liittää tentin aiheeseen mielenkiintoisella knoppitiedolla; Suomessa alettiin vasta 2000-luvun puolella maksaa musiikkivideoiden esittämisestä tekijänoikeuskorvauksia myös musiikin tekijöille. Hämmentävää.

Muurin mahti

Hyvinkää on rautatiekaupunki, josta lähdetään junalla, johon tullaan junalla tai josta mennään junalla ohi. Kaupunkia vaivaa identiteetin puute. Yleensä keskustellessa ulkopaikkakuntalaisten kanssa käy ilmi, että he eivät tunne millään lailla tätä maamme 19. suurinta paikkakuntaa. Junan
ikkunasta Hyvinkää näyttäytyy harmaana ja ikävänä. Ainoastaan kaunis Ahjontalo näyttäytyy ohikiitäville reissaajille.

Karkein esimerkki tästä ankeudesta on Sillankorvankadun ja aseman vitosraiteen väliin jäävä betonivalli. Joka aamu sadat junaa odottavat matkaajat tuijottavat tätä brutaalia, harmaata muuria. Myös pikajunissa istuvat reissaajat näkevät tämän ilottomuuden ihmeen kolistellessaan kohti uusia seikkailuja. Mainostajathan ovat jo tajunneet muurin mahdin. Seinämän ainoat väriläiskät ovatkin kolme suurta, kaupallisiin tarkoituksiin valjastettua plakaattia, joissa autofirmat yrittävät houkutella kulkijoita pois raiteilta, takaisin maanteille.

Ongelman ratkaisu tuntuu itsestään selvältä: seinämän maalaaminen toisi rutkasti lisää väriä ja näyttävyyttä pitäjällemme. Maalaustehtävän voisi antaa hyvinkääläisille taiteilijoille tai taidekoulun opiskelijoille. Näin kustannukset eivät kasvaisi kohtuuttomiksi ja samalla tuettaisiin
paikallista tekemistä ja osaamista.

Maalausten aiheista voisi järjestää vaikka kilpailun, jossa voittava ryhmä pääsisi toteuttamaan oman visionsa kansalaisten riemuksi. Se olisi lähidemokratiaa parhaillaan, kun kaupunkilaiset saisivat itse äänestää kaupunkinsa somistamisesta. Toisaalta muuri on niin pitkä, että siihen voisi
maalata useammankin kuin yhden teoksen.

Entisessä opiskelupaikassani, Hyvinkään Yhteiskoulussa oli tapana maalata ruokasalin seinään uusia teoksia joka vuosi. Ajatuksena oli, että jokainen opiskelijapolvi saisi jättää oman kädenjälkensä tuohon arvostettuun oppilaitokseen. Idea oli hyvä, ja se piristi ahdasta ja meluisaa ruokailutilaa. Tätä samaa ajatusta voisi soveltaa myös Sillankorvankadun valliin. Muuriin voisi maalata uudet kuviot vaikka kerran vuodessa. Tästä voisi tulla mukava paikallinen perinne, eikä kukaan pääsisi kyllästymään samoihin kuvioihin asemalla seistessään.

Jokaisen kaupungin identiteetin kannalta paikallinen, asukaslähtöinen kulttuuri on ensiarvoisen tärkeää. Tämän kulttuurin pitää näkyä ja kuulua katukuvassa, eikä sitä saa kahlita tai rajoittaa, koska juuri se erottaa kaupungit kuolleista nukkumalähiöistä. Haluammeko että Hyvinkää on
tulevaisuudessakin "harmaa taajama, josta kuljen junalla ohi," kun sillä olisi mahdollisuus olla "värikäs kaupunki josta kuljen junalla ohi, mutta jossa voisin mielelläni piipahtaa?"

Paganini, Perkeleen lapsi

Olipa kerran 1800-luku ja Romantiikan aikakausi. Ihmiselo oli kovasti mullistunut sitten keskiajan pimeiden päivien. Valistuksen ajan jurnutuksesta siirryttiin enemmän fiilistelyosastolle. Samalla myös ihmisten arvomaailma koki myllerryksen. Alettiin palvoa yksilöä ja tämän erityislaatuisuutta ja jumalallisia kykyjä.

Sattuipa tuolloin syntymään mies nimeltä Niccolò Paganini, joka tulisi mullistamaan koko maailman virtuoosisella viulunsoittotaidollaan. Hän nimittäin osasi vinguttaa viulua aivan perkeleen nopeasti, vähän samoin kuin Adam Jarvis osaa polkea tuplapedaaleita ihan kyrpänä.

Pikku hiljaa Paganin maine alkoi levitä pitkin maailmaa. Seurasi mittava Euroopankiertue, valtaa, kunniaa, syfilis ja kuolema.

Kaikkia kahta lukijaa tietysti kiinnostaa mihin tämä ontuva tarina johtaa. Noh, sehän johtaa marraskuun kolmanteen päivään 2008, jolloin meikäläinen taas kerran sekoili pitkin youtubea. Minua ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä kuinka pullollaan maailma on teknisesti jumalallisen hyviä kitaristeja, pianisteja, rumpaleita etc. Virtuoosisia muusikoita on ilmeisesti ääretön määrä! Se on sinänsä hienoa, mutta valitettavasti hyviä biisintekijöitä on kuitenkin maailmassa vain kourallinen.

Kun kuuntelee nykyajan kovimpia hevibändejä, ei voi olla ihmettelemättä, mitä biisinkirjoitustaidolle on tapahtunut. Kaikki muusikot tiluttavat niin perkeleesti, ja varmasti on akordit ja arpeggiot millisekunnilleen kohdillansa, mutta jotain valitettavasti puuttuu. Samalla kun sormet liikkuvat otelaudalla vikkelämmin ja perhekin on päässyt muuttamaan kahdensadan neliön kartanoon, musiikista tuntuu häviävän tunne, voima ja sisäinen palo.

Teknisellä taituruudella pääsee vain niin pitkälle; Dream theaterin Master of puppets -coverkeikka menee teknisesti täydellisemmin kuin Metallicalla on soitto ikinä mennyt, mutta jostain kumman syystä Metallican versiointia jaksa edelleen kuunnella, siinä missä DT on riipivää kidutusta.

Tottahan minä arvostan teknisesti taitavia muusikoita, ei siitä ole kyse. Joku Misery Index tai Rotten Sound viihtyvät kohtalaisen usein levylautasellani. Tuntuu vain siltä, että jengin runkkaillessa makuuhuoneissaan itse pääasia unohtuu pelottavan herkästi.

Vertailevaa tutkimusta voi toki suorittaa itsekin: Daniel Rodriquez vai rumpujen paganini?

Välinpitämättömyyden ripulisanko

Koin valaistuksen tänä vuonna Rakkautta ja anarkiaa -festareilla. Ehdin käydä tarkastamassa reilun tusinan leffaa, joista suurin osa oli hyviä tai helvetin hyviä. Mennessäni vaahtoamaan imdb:seen vaikka jonkun Lovesicknessin hienoudesta, huomasin että sielläkin ko. leffan oli bongannut vain reilut sata ihmistä. Verrokkina vaikka The Dark Knightin arvostelleet vajaat 300 000 ihmistä. 

Tavallaan sitä tuntee itsensä etuoikeutetuksi päästessään näkemään noin harvinaista herkkua. Toisaalta harmittaa ajatellakin tuhansia loistavia elokuvia, joita en tule koskaan näkemään, vain koska en tiedä niiden olemassaolosta. Eritoten vituttaa ajatella, kuinka ihmiset missaavat hienoja leffoja (tai musaa, kirjallisuutta, whatever) upottaessaan päänsä välinpitämättömyyden ripulisankoon. 

Maailma on tupaten täynnä hieno taidetta. Miksi siitä sitten suodattuu meille vain muutama promille, sekin täyttää tuubaa? Luulisi, että internetin valtakaudella, kun kaiken saa nappia painamalla, olisi ns. hyvä taide kokenut uuden kukoistuskauden.

Sen sijaan on käynyt täysin päinvastoin; Elokuvateattereissa näytetään vain kaikkein kusisimpia Hollywood blockbustereita, hyvästä eurooppalaisesta (tai amerikkalaisesta, aasialaisesta, ...) elokuvasta ei ole tietoakaan. Listamusiikista en edes viitsi alkaa paasata.

Kauan sitten, ennen kuin meikäläinen oli syntynyt, saattoi Suomessa kävellä elokuvateatteriin katsomaan Fellinin, Godardin tai vaikka Kurosawan elokuvia. Isoveljen kaverilta saatua kahdeksannen sukupolven suttuista Braindead-kopiota varjeltiin kuin Torinon käärinliinaa. Undergroundmusiikkia jaettiin nauhanvaihtoverkostoissa; uusimpien bändien demot kulkeutuivat kasetilta toiselle ympäri maailmaa. Kirjeitse.

Minusta tuntuu, että samalla kun kaiken on alkanut saada suoraan kotisohvalle tarjoiltuna, on myös mielenkiinto kaikkea kohtaan kadonnut. Enää ei edes haluta ottaa selvää, voisiko olla olemassa jotain vaihtoehtoista tavaraa. Luotetaan siihen, että kun kaikki muutkin diggaavat tästä, minäkin diggaan. Ei haluta nähdä valinnan tekemisen vaivaa.

Mutta mikä oikeus minulla on sanoa, mikä on hyvää taidetta? Eihän miljoona kärpästä voi olla väärässä, eihän? Ja mitä väliä sillä minulle on, vaikka MTV 3:lta tulisi Poliisiopisto 6 joka ikinen ilta? No, eihän sillä mitään väliä olekaan. Minä vain pelkään, että joku päivä me kaikki hukumme loputtomaan kusen virtaan.

Liekehtivä vuohi on olemassa näyttääkseen ihmisille, että vaihtoehtoja on olemassa.

Unholy Trinity

Erinomaista, että blogi saatiin jylläämään. En tiedä miten tällaiseen kuuluisi kirjoittaa, mutta laitetaan nyt tähän blogiin kauhisteltavaksi Hyvinkäällä läpipäässeiden kunnallisvaaliehdokkaiden määrät puolueittain:

KD 1 (3)
KESK 6 (6)
KOK 16 (12)
PS 3 (0)
SDP 13 (15)
SIT 2 (0)
VAS 5 (5)
VIHR 5 (5)

Olisin luullut Vasemmistoliiton hyötyneen eniten Kokoomuksen harjoittamasta perseilystä, mutta toisin kävi. Ei sinänsä ihme, sillä Vasemmistoliittoa oli parissakin vaalibileissä puffaamassa Hyvinkään seudun ylpeys: SPITTIN FIYAH SOUND Se nyt vaan tuppaa vaikuttamaan feikiltä, kun suomipoika koittaa kuulostaa jenkiltä.

Willatehdas on meidän.

Nähtävästi vaalit voi sittenkin voittaa rahalla ja markkinameiningillä. Korvapuolue nosti kannatustaan Hyvinkäällä lähes seitsemän prosenttia ja valtuustoon tämä jengi sai neljä paikkaa lisää. Eikä mikään ihme; viime viikot kaupunkikuvaa ovat tehokkaasti täplittäneet toivotalkoot ja korvakahvilat. Mahtoivat moiset tulla kalliiksi.

Minä kuitenkin naiivisti uskoin että kaupunkilaiset olisivat kyllästyneet diskokapitalismiin, ja että nuori, vihreä vasemmisto olisi jyrännyt itsensä kaupunginvaltuustoon liput liehuen. Lapsenomainen usko on kaunis ja tärkeä asia, mutta nyt kun savu pikkuhiljaa hälvenee, on aika tarkastella raunioita.

On nimenomaan lapsenomaista kuvitella, että tämä vaalitulos millään lailla edistäisi Hyvinkään kulttuurielämää, ja että Willatehtaan tulevaisuutta pohdittaisiin jostain muusta kuin yrityselämän näkökulmasta. Willateatterilaiset voivat olla varmoja, että joka ikinen mahdollinen virasto ja firma levittää lonkeronsa perinteiselle näyttämölle, jos asialle ei mitään tehdä.

Nyt kun tummia pilviä kertyy yllemme, on aika yhdistyä ja koota rivit. Synkeistä vaalituloksista huolimatta meillä on miehemme ja naisemme valtuustossa. Me pystymme taistelemaan uusliberaalien ylivaltaa vastaan! Me pystymme luomaan Willatehtaasta alueen, jossa kaupunkilaiset luovat kulttuuria kaupunkilaisille, kaupunkilaisten ehdoilla.

Tämä työ on aloitettava nyt. Meidän on oltava tietoisia Willatehtaaseen liittyvistä käänteistä ja asianhaaroista, meidän on oltava yhteydessä niihin valtuutettuihin jotka asiaamme voivat edistää ja meidän on unohdettava vanhat riitamme. Ennen kaikkea meidän on huudettava niin lujaa, että äänemme varmasti kuullaan!

Ainoastaan kaupungin kulttuurielämä voi luoda kaupungille identiteetin. Kaupunki ilman kulttuurielämää on pelkkä nukkuva lähiö.

Vuohia ja kunnallispoliitikkoja

Näin kunnallisvaalipäivänä kansalaisvaikuttaminen on tietysti meidän kaikkien sydäntä lähellä. Mikä olisi herttaisempi aktivismin muoto kuin perustaa oma blogi? Sitä paitsi kaikilla muillakin on jo.

Liekehtivä vuohi on hyvinkääläinen poikkikulttuuriyhdistys, joka yrittää saada Kuolleeseen kaupunkiin hieman eloa. Teatteriesitysten ja lyhytelokuvien lomassa on tullut julkaistua myös vinyyliä ja runokirjaa sekä järjestettyä kaikenlaista hulabaloota. Blogin aihepiiriä sinänsä ei ole millään tavalla rajattu, mutta luultavasti suurin osa teksteistä tulee koskemaan asioita jotka ovat eniten Vuohen sydäntä lähellä; elokuva, teatteri, musiikki jne. Kirjoittajat tulevat varmaankin vaihtelemaan paljon, jos jollain vaikka olisi joskus jotain sanottavaakin jostain.

Tämän illan aihe on kuitenkin itseoikeutetusti politiikka. Caporegime Juuso järjesti viime lauantaina 18.10. Hyvinkäällä paneelikeskustelun kunnallisvaaliehdokkaille. Aiheina oli mm. joukkoliikenne, keskustan tulevaisuus sekä hyvinkääläinen kulttuurielämä. Läsnä oli Kokoomuksen, Keskustan, Sdp:n, Vihreiden sekä Vasemmistoliiton edustajat. Yleisönä oli lähinnä hyvinkääläistä teatterikansaa, joten vähemmän yllättäen kaikki keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että rahaa pitäisi saada kaikille hirveästi lisää, joukkoliikenteen kunnallinen tuki pitäisi ehdottomasti kaksinkertaistaa, hyvinkääläinen teatteri on maailmankuulua ja lissynlässyn luupiluu. Kysyin ehdokkailta, mistä raha tähän kaikkeen tulee, mutta sain vastaukseksi vain loukkaantunutta tuhahtelua. Kuulemma tukien nostaminen ei vaadi lainkaan rahaa, vaan hyvää mieltä. Teki välittömästi mieli kirmata äänestyskopeille.

Puolitoistatuntisen keskustelun aikana yksimielisyyden verho rakoili onneksi edes hetkittäin, ja ehdokkailla tuntui välillä olevan jopa mielipide-eroja. Tässä minun päällimmäiset muistikuvat ehdokkaiden puheenvuoroista:

Kok: Rautatieliikenne yksityistettävä. Esimerkiksi Britanniassa tämä meni päin persettä, mutta mitä sitten?

Kesk: "Kaikki olennainen tulikin jo sanottua."

Sdp: Kaikki on tärkeää ja isompi parkkitila rautatieasemalle. 

Vihr: Emme tue mitään, mutta haluamme olla kaikessa messissä.

Vas: Päätökset eivät parane, vaikka valtuutetuille rakennettaisiin kuinka hienot ja mukavat istuntosalit.

Mutta kaikenkaikkiaan tilaisuus oli kyllä positiivinen kokemus. Hieman virallisempaa selontekoa Aamupostista. Vaikka suhtaudunkin politiikkaan melkoisen kyynisesti, niin pitäähän sitä tänään taas rientää äänestämään. Onpahan sitten taas varaa vinkua.