5 800 000 000 $

Ilmeisesti edellinen kirjoitukseni tehosi suuriin massoihin, koska muutaman päivän viiveellä julkaistiin tieto, että elokuvat tahkosivat rahaa tänä kesänä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tunnetusti elokuvissa käynti lisääntyy laman aikana huomattavasti; on näet huomattavasti halvempaa viedä muksut elokuviin kuin keskiluokkaiselle hiekkarannalle. Tämähän on näkynyt mm. Hyvinkään elokuvateattereissa, joiden kävijämäärät ovat lisääntyneet huomattavasti tänä vuonna. Hyvinkääläisetkin saavat siis vielä nauttia omista elokuvasaleista, vaikka välillä näytti jo pahalta - Juliahan oli hetken aikaa kiinnikin. Fantastista!, huusivat köyryselkäiset videofiilit ja taputtivat pieniä karvaisia jalkojaan.

Minua tuossa uutisessa ihmetytti tieto, että kaikesta myynnistä kahmaisi vajaan kolmanneksen uusimmat Harry Potter ja Ice Age -sarjojen edustajat. Siis maailmanlaajuisesti! Tietysti voi olla, että Variety on hyvään länsimaalaiseen tapaan vedoten unohtanut, että "maailmaan" kuuluu muutakin kuin USA ja Eurooppa... Näiden tilastojen valossa ei kuitenkaan ole ihme, että elokuvayhtiöt panostavat jatkuvasti miljardeja ja miljardeja hyviin (sic), lapsiin ja nuoriin meneviin franchise-elokuviin. Filmimogulin päiväunet lienevät kohtuullisen märät, kun hän vielä keksii kuinka paljon oheismateriaalia saadaan elokuvien varjolla myytyä.

Loppupeleissä tämä on kohtuullisen hyvä uutinen; näidenkin elokuvien tuotoilla tehdään monia pienemmän budjetin laatuelokuvia. Olkaamme tyytyväisiä niin kauan kuin niitäkin vielä tehdään.

Once upon a time in Nazi-occupied France

Kävin sunnuntaina vuoden ensimmäisillä leffafestareilla Espoo Cinéssä. Espoo on kammottava kaupunki ja Tapiolasali ehdottomasti rumin elokuvasali jossa olen koskaan ollut, mutta leffat olivat enimmäkseen rautaa - mitä nyt Chabrolin Bellamy oli kammottavaa kuraa. Anteeksi vain skenepoliisit.

Suurin syy, miksi vaivauduin Espooseen oli kuitenkin Tarantinon uuden elokuvan, Inglourious Basterdsin, Suomen ensi-ilta. Jestas, että oli viihdyttävä pätkä. Tarantino on jälleen sekoittanut klassisista aineksista aivan uudenlaisen sopan. Minua lämmitti etenkin spagettiwestern-vaikutteet, lukuisia Morriconelta lainattuja biisejä myöten. Välillä, etenkin elokuvan ensimmäisessä episodissa, Tarantino ylsi jopa leonemaiseen kuvan, äänen ja rytmin hallintaan. Elokuvan edetessä tyylilaji hiljalleen muuttui saaden välillä jopa farssimaisia piirteitä, etenkin Martin Wuttken esittämän Adolf Hitlerin kohtauksissa.

Voi olla, että kun myöhemmin katson elokuvaa himassa DVD:ltä en saa siitä lainkaan samanlaisia kiksejä. On täysin eri asia katsoa elokuvaa teatterissa seitsemän sadan ihmisen keskellä, kuin himassa ravata kalsarit jalassa vessan, keittiön ja sohvan välillä. Tapa, jolla yleisö - yhtenä massana - kavahtaa lähikuvassa esitettyä skalpeerausta tai räjähtää nauramaan Brad Pittin one-linereille on jotain, mitä kotisohvalla ei voi kokea.

Risto Jarva sanoi jossain haastattelussa, että kun elokuva tuodaan teatterista televisioon, se menettää kauneutensa - jäljelle jää vain tarina. Kieslowski sanoi, että teatterilevitykseen menevä elokuva pitää leikata eri tavalla kuin televisioon menevä, koska yleisö on erilaista; televisiokatsoja ei keskity leffaan, joten asioita pitää toistaa ja vääntää rautalangasta enemmän.

En minä vastusta DVD:n ja television voittokulkua. DVD ja internetkauppa on tuonut tonneittain klassikkoleffoja pölyisistä elokuva-arkistoista taas ihmisten saataville. Minäkin katson varmasti 95% kaikista leffoista kotona; käyn leffateatterissa vain kerran pari vuodessa.

Mutta aina kun leffateatteriin vaivaudun, ihmettelen miksei siellä tule käytyä useammin. Suosittelen kaikille käymään edes silloin tällöin pyörähtämässä paikallisessa salissa. Esim. treffipaikaksi se on mitä mainioin. Saat pari tuntia hyvää kädestäpitelyaikaa, ilman että tarvitsee yrittää keksiä mitään sanottavaa.

Vaikka minäkin usein kritisoin leffateatterien tarjontaa, on tosiasia, että kyllä niissä pyörii katsomisen arvoisia leffoja vaikka kuinka ja paljon. Finnkinon lisäksi on toki olemassa myös lukuisia elokuvakerhoja ympäri Suomea. Esim. Helsingin Orion on fantastinen, kaunis leffasali joka näyttää vuosittain tolkuttoman määrän klassikoita. Lahdessa Kino Iiris näyttää tuoreita laatuelokuvia. Tänä syksynä on tiedossa elokuvia aina tuoreesta Von Trieristä ja Jarmuschista Lesbovampyyrien tappajiin. Vitun jees.

Lasarus ja Zombie

Katsoinpa eilen Mika Kaurismäen fantastisen leffan Zombie ja kummitusjuna. Heti alkumetreiltä lähtien alkoi otsalleni kohota kylmä hiki. Ei pelkästään elokuvan hyytävän kuvauksen vuoksi, vaan myös siksi, että pelottavan monessa kohtaa leffa muistutti huomattavan paljon meidän tulevaa Lasarus-pätkää.

Ehkä Kaurismäen pojat ovat ammentaneet inspiraationsa samoista suomalaisen melankolian pohjavesistä ja eurooppalaisen elokuvan perinteistä kuin mekin. Tai ehkä me aina teemme taidetta, jonka joku muu on jo jossain muualla, jonain muuna aikana, kertaalleen tehnyt.

Loppujen lopuksi Lasarus ja Zombie ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia elokuvia. Olen viime viikot ollut niin naimisissa Lasaruksen kanssa, että kiinnitän väkisinkin huomioita pieniinkiin samankaltaisuuksiin meidän ja muiden leffojen välillä.

Niin, Lasarus-projekti alkaa olla jo loppusuoralla. Töitä on vielä paljon jäljellä, mutta loppu häämöttää jo. Tiedän jo, että elokuva on ihan oikesti muotoutumassa sellaiseksi, josta ensi kertaa haaveilimme reilu vuosi sitten. Matka on ollut pitkä ja yllättävän rasittava. Etenkin kuvauksien venyessä ja venyessä koko ydintiimi oli luhistumisen partaalla. Jälkeenpäin kaikelle tuskalle ja ahdistukselle voi toki nauraa.

Olemme aikataulussa vielä sen verran hyvin kiinni, että saamme elokuvan ensi-iltaan vielä tämän vuoden puolella. Pyrimme järjestämään Hyvinkäälle muutaman näytöksen, että halukkaat pääsevät tuotostamme ihmettelemään. Nettilevityksessähän tulee olemaan pieniä ongelmia, joista Pekka pari päivää sitten tänne kirjoittikin.

Lasarusta odotellessa kaikkien kannattaa tulla katsomaan kesäteatteria Kahvelan pihalle, jossa pyörähtää puolentoista viikon päästä käyntiin Teatteri Päivölän kesäproggikset Siunattu hulluus ja Lumikki + 7.

Laiton Lasarus

Pakilan Lasarus on päätynyt leikkauspöydälle ja ruumis näyttää avattuna groteskilta. Vaihdamme parin raajan paikkaa ja kursimme kokonaisuuden kasaan syksyksi. Kuvapuolen editointi valmistuu heinäkuun loppuun mennessä, jonka jälkeen siirrymme äänipuolen kimppuun. Tälläkin hetkellä Mikko lienee studiolla kostuttamassa työtuolia ja kiroilemassa Mäkkiä. Äänipuolen toteutuksesta taas vastaa soundivelho Heikki.

- - -

Löysin lauantaina sattumalta paikallisjunasta Hesarin ja vilkaisin maamme kulttuuripuolta. Huonoa kuuluu, sillä pienet elokuvantekijät yritetään (osittain tahattomasti) ajaa harrastuksineen pois Internetistä. Lainaan Hesaria: "Lain mukaan elokuvat pitää joko tarkastuttaa Valtion elokuvatarkastamossa tai tehdä elokuvasta tarkastamolle ilmoitus, jolloin sille määrätään automaattisesti K-18:n ikäraja. Poikkeuksena ovat sellaiset elokuvat, jotka voidaan sallia kaikenikäisille." Tässä ei ole mitään uutta, mutta jymy-ylläri piileekin seuraavassa: "K-18-luokkaan ilmoitettujen elokuvien levittämisestä pitää maksaa 800 euron valvontamaksu."

800 euron valvontamaksun lisäksi elokuvan levittäjän täytyy pitää huoli siitä, että alaikäiset (tarkastamattoman elokuvan ollessa kyseessä alle 18-vuotiaat) eivät pääse katsomaan elokuvaa. Valtion elokuvatarkastamon ylitarkastaja Maarit Pietiläinen myöntääkin, että säännös ei nykyisellään ole järkevä harrastustoimintaa ajatellen, mutta toteaa myös: "ongelmallisempaa on, jos toiminta on järjestelmällisempää ja sivulta löytyy useampia elokuvia tai jos elokuvassa on lapsille haitallista aineistoa."

Pakilan Lasarus totisesti sisältää lapsille haitallista aineistoa ja toimintamme tottavie on järjestelmällistä, joten joudumme Liekehtivän vuohen kanssa toimimaan jatkossa hieman harmaalla alueella. 800 euron valvontamaksua meillä ei ole aikomusta maksaa ja katsojien syntymäaikojen kyttääminen on resursseillamme mahdotonta.

Lisätietoa: http://www.vet.fi/

Lumikki + 7

Viikonloppuna päräytettiin käyntiin Teatteri Päivölän ensi kesän lastennäytelmä Lumikki + 7. Kuten nimikin vihjaa, kyseessä on snadisti modernisoitu versio vanhasta klassikkosadusta. Oon aika sikasen innoissani, koska kohdeyleisönä on yleisöstä vaikein, nimittäin mahdottoman nuoret muksut. Tarkoitus olisi myös heittää sekaan matskua, joka saa vanhemmankin katsojan jalan vispaamaan.

Tää on ensimmäinen mun ohjaama teatteriläjäys sitten Vuohen ja Nuorisoteatterin synkkääkin synkemmän Köyden. Tuntuu älyttömän hyvältä heittää pitkästä aikaa (!) sekoiluvaihde silmään ja pistää Kahvelan piha oikein kunnolla sekaisin. Ensimmäisen läpiluvun perusteella tiedossa on sairaan hauska vetäsy. Teksti toimii, tiimi on tulessa ja hulluja ideoita sinkoilee ilmassa kuin sirpaleita Kuwaitissa.

Esitysaikoja ja muita voi siigailla osoitteesta www.teatteripaivola.com. Ennen Lumikkia olisi kuitenkin tarkoitus saada tuo meidän lyhytelokuva kasaan. Kuvaukset ovat jo loppusuoralla. Yritän saada piakkoin kirjoitettua leffasta jotain mielenkiintoista tänne blogiinkin, jos tätä nyt joku muu äidin lisäksi lukee.

Help me doctor Zaius!

"Riippuvuus eli addiktio (lat. addictio, jättäminen jonkun valtaan) voi olla riippuvuus jostakin aineesta, tavasta tai tilasta, joka ilmenee tiettyjen tunnetilojen toistumisena ja tiettyjen toimintojen toistamisena. Riippuvuus voi olla haitallista tai haitatonta, henkistä tai ruumiillista." -Wikipedia

Taas saa olla ylpeä itsestään. Heräilin tossa puolisen tuntia sitten, mukavasti nukkuen koko koulupäivän yli. Vanhaan hyvään aikaan sillä ei tietysti olisi ollut mitään väliä, mutta valitettavasti käyn tällä hetkellä koulua, jonka tunteja en haluaisi millään skipata. 

Sillon kun riippuvuus alkaa vaikuttaa normaaliin elämään, aletaan olla jo pimeällä puolella. Olen siis narkkari. Aivan kuten addiktioni kohdekin, tohtori House. Kävipä nimittäin niin, että eilen postilaatikosta kolahti Housen kolmas kausi. Ajattelin illalla, että katsotaanpa tosta jakso tai pari ennen nukkumaan menoa. 11 jaksoa ja 495 minuuttia myöhemmin kamppailin kelloa ja unta vastaan. Jos yksi vielä?

Housea aika paljon kritisoidaan siitä, että jokainen jakso noudattaa samaa kaavaa. Mitä helvettiä sitten? Suuri mestari sanoi aikanaan, että jokainen tarina on jo kerrottu. Kyse on vain siitä, kuinka mielenkiintoisia hahmoja yleisölle tarjoillaan. Ja niissähän löytyy. Housen käsikirjoitus on pirullisen hyvää (meno vain paranee kolmannella kaudella!) ja näyttelijätyö virheetöntä. Mukana on sopivassa suhteessa huumoria, draamaa ja pseudofilosofista roskaa. Ei se missään nimessä mitään suurta taidetta ole, mutta pirullisen hyvää viihdettä kumminkin. Ja hyvistä viihdepläjäyksistä on viime aikoina ollut aika paljon pulaa.

Eräs tsibu kerran kysyi multa, että mitä hyötyä mulle on tsiigata näin paljon tv-sarjoja. Kysymys edustaa elämänfilosofiaa, jota vihaan kaikkeista eniten. Ei Family guyn tai X-filesin katsomisesta ole varmasti mulle mitään hyötyä. Mutta eipä ole myöskään hyötyä mistään lukemastani kirjasta (puffataan muten nyt muuten tässäkin Arto Salmista, kun hän on niin vähälle huomiolle jäänyt), katsomastani leffasta tai pelaamastani futisottelusta. Tai syömästäni happy mealista, käymästäni filosofian kurssista tai ostamistani farkuista.

Kysymyksen taustalla piili ajatus siitä, että elämä on jonkinlainen saatanallinen kilpailu, jonka voittaa se, joka kuolinvuoteellaan omistaa lihavimman osakesalkun. Sillon voi sanoa "saavuttaneensa jotakin". Voisin kuvitella, että kuolinvuoteella mua ei voisi vähempää kiinnostaa tiluksien laajuus ja rahakirstun syvyys. Jos mä oon oikein käsittänyt, niin suureen tyhjyyteen ei kuitenkaan viedä mitään mukanaan. Loppujen lopuksi mistään ei ole sinänsä mitään hyötyä.

No, oli miten oli, onneksi Housea ei enää ole montaakaan levyä jäljellä. Pääsee elämä taas palamaan normaaleille raiteilleen.

Pakilan Lasarus

Kuten moni jo tietääkin, Vuohi hyökkää pitkästä aikaa elokuvamaailmaan. Tässä jengin ihmeteltäväksi snadi ennakkopuffi:

Pakilan Lasarus on poikkikulttuuriyhdistys Liekehtivän Vuohen tuorein elokuvaprojekti. Tavoitteena on tehdä tuoretta, uudenlaista ja ennen kaikkea hyvää suomalaista elokuvaa. Elokuvan tyylilaji liikkuu jossain Ranskan uuden aallon, Kaurismäen veljesten ja nykyelokuvan välimaastossa.

Pakilan Lasarus on tarina miehestä ja hänen matkastaan elämän kiirastulten kautta lopulliseen valaistumiseen. Kuka on lopulta vastuussa onnellisuudestamme?

Elokuva toteutetaan ns. sissitekniikalla; budjetti yritetään pitää kurissa elokuvan laadusta tinkimättä. Kuvauskalustosta mahdollisimman suuri osa lainataan alan oppilaitoksista. Työtä tehdään talkoovoimin; kukaan ydintyöryhmästä ei ota palkkaa tekemästään työstä. Elokuvassa ei ole suureellisia erikoisefektejä, joten budjetti saadaan käytettyä tinkimättömän laadukkaaseen toteutukseen niin lavastuksen, valaistuksen, puvustuksen kuin maskeerauksenkin osalta.

Liekehtivä Vuohi on hyvinkääläinen yhdistys, joka on tullut kotikaupungissaan tutuksi rohkeana ja ennakkoluulottomana teatterin ja musiikkikentän uudistajana. Pakilan Lasarus on toistaiseksi yhdistyksen suurin ja kunnianhimoisin projekti. Elokuvan ensi-ilta on syksyllä 2009.