keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Help me doctor Zaius!

"Riippuvuus eli addiktio (lat. addictio, jättäminen jonkun valtaan) voi olla riippuvuus jostakin aineesta, tavasta tai tilasta, joka ilmenee tiettyjen tunnetilojen toistumisena ja tiettyjen toimintojen toistamisena. Riippuvuus voi olla haitallista tai haitatonta, henkistä tai ruumiillista." -Wikipedia

Taas saa olla ylpeä itsestään. Heräilin tossa puolisen tuntia sitten, mukavasti nukkuen koko koulupäivän yli. Vanhaan hyvään aikaan sillä ei tietysti olisi ollut mitään väliä, mutta valitettavasti käyn tällä hetkellä koulua, jonka tunteja en haluaisi millään skipata. 

Sillon kun riippuvuus alkaa vaikuttaa normaaliin elämään, aletaan olla jo pimeällä puolella. Olen siis narkkari. Aivan kuten addiktioni kohdekin, tohtori House. Kävipä nimittäin niin, että eilen postilaatikosta kolahti Housen kolmas kausi. Ajattelin illalla, että katsotaanpa tosta jakso tai pari ennen nukkumaan menoa. 11 jaksoa ja 495 minuuttia myöhemmin kamppailin kelloa ja unta vastaan. Jos yksi vielä?

Housea aika paljon kritisoidaan siitä, että jokainen jakso noudattaa samaa kaavaa. Mitä helvettiä sitten? Suuri mestari sanoi aikanaan, että jokainen tarina on jo kerrottu. Kyse on vain siitä, kuinka mielenkiintoisia hahmoja yleisölle tarjoillaan. Ja niissähän löytyy. Housen käsikirjoitus on pirullisen hyvää (meno vain paranee kolmannella kaudella!) ja näyttelijätyö virheetöntä. Mukana on sopivassa suhteessa huumoria, draamaa ja pseudofilosofista roskaa. Ei se missään nimessä mitään suurta taidetta ole, mutta pirullisen hyvää viihdettä kumminkin. Ja hyvistä viihdepläjäyksistä on viime aikoina ollut aika paljon pulaa.

Eräs tsibu kerran kysyi multa, että mitä hyötyä mulle on tsiigata näin paljon tv-sarjoja. Kysymys edustaa elämänfilosofiaa, jota vihaan kaikkeista eniten. Ei Family guyn tai X-filesin katsomisesta ole varmasti mulle mitään hyötyä. Mutta eipä ole myöskään hyötyä mistään lukemastani kirjasta (puffataan muten nyt muuten tässäkin Arto Salmista, kun hän on niin vähälle huomiolle jäänyt), katsomastani leffasta tai pelaamastani futisottelusta. Tai syömästäni happy mealista, käymästäni filosofian kurssista tai ostamistani farkuista.

Kysymyksen taustalla piili ajatus siitä, että elämä on jonkinlainen saatanallinen kilpailu, jonka voittaa se, joka kuolinvuoteellaan omistaa lihavimman osakesalkun. Sillon voi sanoa "saavuttaneensa jotakin". Voisin kuvitella, että kuolinvuoteella mua ei voisi vähempää kiinnostaa tiluksien laajuus ja rahakirstun syvyys. Jos mä oon oikein käsittänyt, niin suureen tyhjyyteen ei kuitenkaan viedä mitään mukanaan. Loppujen lopuksi mistään ei ole sinänsä mitään hyötyä.

No, oli miten oli, onneksi Housea ei enää ole montaakaan levyä jäljellä. Pääsee elämä taas palamaan normaaleille raiteilleen.

4 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Aamen! Sapettaa muakin sellainen kuka hyötyy ja kuinka paljon ja jos ei hyödy niin ei tehdä mitään -ajattelu. Silkkaa roskaa.
Elämässä voi tehdä kivoja asioita, tyhmiä asioita, turhia asioita, mitä vaan. Tarviiko kaikesta aina repiä hyödyt maksimiin?

Just me kirjoitti...

Yhdyn Housen koukuttavuuteen!

Anonyymi kirjoitti...

no noinhan sitä valmistutaan ammattiin....hyvä kirjoitus taas terveisin kansleri

Iidu kirjoitti...

Housen koukuttavuus on kyllä jotain aivan taianomaista. Ihmettelen kyllä, miten ihmisten huulilla addiktio -sana on jotenkin kovin negatiivisen kuuloinen... Eihän siitä ole muille mitään hyötyä, jos joku on addiktoitunut Houseen tai vaikka tupakkaan.