tiistai 1. syyskuuta 2009

Once upon a time in Nazi-occupied France

Kävin sunnuntaina vuoden ensimmäisillä leffafestareilla Espoo Cinéssä. Espoo on kammottava kaupunki ja Tapiolasali ehdottomasti rumin elokuvasali jossa olen koskaan ollut, mutta leffat olivat enimmäkseen rautaa - mitä nyt Chabrolin Bellamy oli kammottavaa kuraa. Anteeksi vain skenepoliisit.

Suurin syy, miksi vaivauduin Espooseen oli kuitenkin Tarantinon uuden elokuvan, Inglourious Basterdsin, Suomen ensi-ilta. Jestas, että oli viihdyttävä pätkä. Tarantino on jälleen sekoittanut klassisista aineksista aivan uudenlaisen sopan. Minua lämmitti etenkin spagettiwestern-vaikutteet, lukuisia Morriconelta lainattuja biisejä myöten. Välillä, etenkin elokuvan ensimmäisessä episodissa, Tarantino ylsi jopa leonemaiseen kuvan, äänen ja rytmin hallintaan. Elokuvan edetessä tyylilaji hiljalleen muuttui saaden välillä jopa farssimaisia piirteitä, etenkin Martin Wuttken esittämän Adolf Hitlerin kohtauksissa.

Voi olla, että kun myöhemmin katson elokuvaa himassa DVD:ltä en saa siitä lainkaan samanlaisia kiksejä. On täysin eri asia katsoa elokuvaa teatterissa seitsemän sadan ihmisen keskellä, kuin himassa ravata kalsarit jalassa vessan, keittiön ja sohvan välillä. Tapa, jolla yleisö - yhtenä massana - kavahtaa lähikuvassa esitettyä skalpeerausta tai räjähtää nauramaan Brad Pittin one-linereille on jotain, mitä kotisohvalla ei voi kokea.

Risto Jarva sanoi jossain haastattelussa, että kun elokuva tuodaan teatterista televisioon, se menettää kauneutensa - jäljelle jää vain tarina. Kieslowski sanoi, että teatterilevitykseen menevä elokuva pitää leikata eri tavalla kuin televisioon menevä, koska yleisö on erilaista; televisiokatsoja ei keskity leffaan, joten asioita pitää toistaa ja vääntää rautalangasta enemmän.

En minä vastusta DVD:n ja television voittokulkua. DVD ja internetkauppa on tuonut tonneittain klassikkoleffoja pölyisistä elokuva-arkistoista taas ihmisten saataville. Minäkin katson varmasti 95% kaikista leffoista kotona; käyn leffateatterissa vain kerran pari vuodessa.

Mutta aina kun leffateatteriin vaivaudun, ihmettelen miksei siellä tule käytyä useammin. Suosittelen kaikille käymään edes silloin tällöin pyörähtämässä paikallisessa salissa. Esim. treffipaikaksi se on mitä mainioin. Saat pari tuntia hyvää kädestäpitelyaikaa, ilman että tarvitsee yrittää keksiä mitään sanottavaa.

Vaikka minäkin usein kritisoin leffateatterien tarjontaa, on tosiasia, että kyllä niissä pyörii katsomisen arvoisia leffoja vaikka kuinka ja paljon. Finnkinon lisäksi on toki olemassa myös lukuisia elokuvakerhoja ympäri Suomea. Esim. Helsingin Orion on fantastinen, kaunis leffasali joka näyttää vuosittain tolkuttoman määrän klassikoita. Lahdessa Kino Iiris näyttää tuoreita laatuelokuvia. Tänä syksynä on tiedossa elokuvia aina tuoreesta Von Trieristä ja Jarmuschista Lesbovampyyrien tappajiin. Vitun jees.

Ei kommentteja: